Synkkä Saatanallinen Rakkaus

SYNKKÄ, SAATANALLINEN RAKKAUTENI

Magistra Peggy Nadramia

Näen punaisen oven ja haluan maalata sen mustaksi. Olen yksi yön äänistä. Olen synnynäinen satanisti. Olen iloinen pieni veitikka, etkä sinä saa minua paikoilleni naulaamallakaan; itse asiassa vetäisin nuo naulat irti ja tähtäisin ne sinuun. Kerro minulle kuinka negatiivinen olen; kerro kuinka olen täynnä vihaa. Et ole vain tyhmä - olet väärässä.

Dracula rakasti morsiamiaan. Tohtori Frankenstein rakasti hirviötään. Saatanallinen rakkauteni roihuaa raivokkaasti, se on täydellinen ja ehdoton.

Ensiksi, välttämättömästi, rakastan itseäni. Olenhan oma jumalani, enkä aseta mitään jumalia Itseni edelle. Olen päällimmäisenä mielessäni; tuon aina kukkia itselleni. Toisinaan huomaan, että olisin voinut tehdä jonkin asian paremmin, toisinaan teen virheitä. On ihmeellistä kuinka opinkaan näistä asioista; on jännittävää saada tilaisuus olla jopa entistäkin parempi Minä. Jopa silloin, kun kiellän itseltäni jotakin, evään itseltäni jonkin ilon, teen sen vain, jotta voisin myöhemmin nauttia jostakin vielä tyydyttävämmästä ja arvokkaammasta. Tämän vuoksi voin vihata niin puhtaasti, niin peruuttamattomasti, kaikkea, mikä haaskaa kallista aikaani, energiaani ja huomiotani.

Itseni lisäksi rakastan Häntä Joka Ei Ole Minä, aviomiestäni. Hän on, muun ohella, se tietoisuus, jossa voin nähdä jumalani, itseni, ihmeellisen heijastuman. Hänen rakkautensa minuun on osoitus mitä parhaimmasta mausta ja huomiokyvystä; tietäähän hän ilmiselvästi mikä hänelle on hyväksi. Soluni vastaavat hänen feromoniensa kutsuun, ja hänen läheisyytensä saa minut tuntemaan itseni todella onnelliseksi, tyytyväiseksi ja hyvinvoivaksi. Hänen kasvonpiirteensä ovat minulle rakkain näky koko maailmassa. Hän on opettajani, isäntäni, kaikkein paras ystäväni; olen antanut hänelle täydellisen luottamukseni, ja hän ottaa sen vastaan kuin vain todellinen mies voi. Hänen toiveensa, unelmansa ja tavoitteensa ovat niitä minullekin; samoin hänen pettymyksensä ovat minun pettymyksiäni, ja siksipä vihaankin kaikkea mikä vaivaa häntä tai asettuu hänen tielleen. Myöskin tämä viha on mustaa ja puhdasta, kuin ruuti; se voi palaa yhtä kirkkaasti ja kuumeisesti kuin rakkauteni.

Seuraavaksi rakastan heimoani, minun väkeäni, heitä jotka ovat kaltaisiani. He voivat olla ystäviä tai perhettä, mutta sydämessäni he ovat yksinkertaisesti heimoani, ja Musta Liekki palaa heissä kaikissa. He tuovat valoa päiviini ja tuottavat minulle iloa saavutuksillaan ja tempuillaan; he tekevät maailmasta mielenkiintoisemman paikan, ja vain satanisti tietää millainen lahja se on. Toisinaan he ovat riittävän lähellä jakaakseen kanssani ruuan tai lämmön tai vain yksinkertaisesti ollakseen seurassani, toisinaan he ovat kaukana poissa, ääniä puhelimessa, sanoja sivulla. Mutta he ovat aina täällä, osa minua, minun väkeni. En voi pysyä välinpitämättömänä niitä kohtaan, jotka saattaisivat heimoni ahdinkoon. Hän, joka hyökkää heidän kimppuunsa, hyökkää Minun kimppuuni; hän, joka asettaa esteitä heidän tielleen, ansaitsee raivoni, vihamielisyyteni, vihani.

Synnynnäisenä satanistina olen riemullisen vapaa juutalais-kristillis-islamilaisista ennakkoluuloista ei-ihmis-eläimiä kohtaan ja niinpä en koskaan ole kyseenalaistanut sitä, etteikö se, mitä tunnen ja olen tuntenut lemmikkejäni kohtaan, olisi puhdasta ja aitoa rakkautta. Rakastan heitä enemmän kuin monia ihmisiä; pidän heidän henkeään arvokkaampana. Saatanan Musta Liekki palaa tummana ja pehmeänä eläimissä, puhtaimmillaan ja syvimmillään. Suhtaudun tuimasti ja ärsyyntyneesti lakeihin, jotka antavat tuhoisille, ei-halutuille, hirveille pikkulapsille enemmän oikeuksia kuin koiralleni. Voin suojella häntä vain omaisuutenani. Tuhansien sukupolvien ihmisen kanssa yhteensopivaksi jalostamisen jälkeenkin hän on vain karvan päässä villistä. Yhtä syvästi kuin arvostan hänen elämäänsä, vihaan heitä jotka olisivat hänelle julmia. Paljastan heille myrkkyhampaani.

Rakastan kaikkea minulle kuuluvaa, kaikkia tavaroitani. Rakastan kirjojani, musiikkiani, kaunista astiastoani, kahvinkeitintäni, sadetakkiani, vanhaa pehmeänvihreää puseroani. Vihaan jokaista, joka varastaisi, tuhoaisi tai sotkisi arvokkaita tavaroitani, miksi en vihaisi? Mitä sellaista arvoa tuollaisella hyypiöllä voi olla, joka ylittäisi raskaan kivimukini tai täydellisen nahkalaukkuni arvon?

Kaikesta tästä johtuen, rakastan maailmaa. Se on niin kaunis, niin täydellinen ympäristö omalle jumalalleni, Minulle. Rakastan vuoria, merta, aareittain puita ilman taloakaan, riveittäin antiikkisia ja hurmaavia taloja, museoita, sumua, herkullista ravintoa, rauhallisia iltapäiviä, tähtien täyttämiä öitä. Kunpa vain ei olisi olemassakaan kaikkia näitä elämää vihaavia äpäriä, jotka tahtovat lyödä paskaksi sen kaiken; jotka vihaavat itseään niin paljon, että tahtovat tuhota oman elinvoimansa lähteen. Vihaan heitä. Vain sydämeni Mustan Liekin syvyyksissä tiedetään kuinka paljon vihaankaan heitä, ja sitä, mitä he ovat tehneet maailmalle, nämä kirjastojen polttajat, nämä lasten hyväksikäyttäjät, nämä ihmiset, jotka, kuten Charlie sanoi, tappavat itseään paremmat asiat. Kun he kysyvät miksi me vihaamme kristittyjä, voivatko he todella koskaan käsittää vastausta elleivät he rakasta kuten me, rakasta synkällä, saatanallisella elämän ja itsen rakkaudella?

Ilmestynyt alun perin The Black Flame-lehdessä 4/3&4 XXVIII A.S.
Suomennos Wooki / Pakanaverkko Ry